Hiihtovaellus Norjassa

Eräopasopinnot veivät minut Norjaan elämäni ensimmäiselle hiihtovaellukselle opiskelijoista ja kahdesta opettajasta koostuvan eräperheeni kanssa. Talven mittaan olimme valmistelleet vaellusta pienryhmissä huomioiden reittisuunnittelun, turvallisuuden, matkat ja majoituksen vaelluksen yhteydessä sekä opasryhmät eri päiville.

Vaelluksellemme suuntasimme siis Finnmarkiin Rásttigáisán alueelle. Rastigaisa on saamelaisille pyhän alueen seitsemästä tunturista korkein noustessaan 1066 metrin korkeuteen. Meillä ei ollut tarkoituksena hiihtää huipulle, mutta nousumetrejä riittäisi siitä huolimatta. Pääsisimme hiihtämään jylhissä maisemissa.

Niitä nousumetrejä tosiaan riitti yllin kyllin ensimmäisen päivän 18km hiihdon aikana. Osa jyrkemmistä pätkistä kuljettiin ilman suksia kävellen, nousukarvat riittivät suurimmalle osalle matkaa hyvin ja ylämäet taittuivat helposti. Puurajan jälkeen aukeni upea valkoinen tunturimaisema ja Rastigaisan huippu pilkotti pilviverhon takaa auringonsäteiden maalatessa kyljen kultaiseksi.

Vaikka muutamia kertoja pääsinkin harjoittelemaan ahkion vetämistä ja suksimista, oli ensimmäinen päivä matkan vaativuuden suhteen tiukka. Vaikka joka tauolla otinkin hörpyn juotavaa ja napostelin evästä, olisi voinut olla tarpeen vielä enemmän tankata. Loppumatka alkoi käydä jo työstä. Illalla rankan päivän jälkeen pistimme viimeisillä voimilla leirin pystyyn. Luvassa oli kovempaa tuulta seuraaville päiville ja jäimme jännittämään, millä suunnitelmalla aamulla jatkamme vaellusta.

Niinhän siinä kävi, että alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen emme lähteneet aamulla jatkamaan hiihtoa kovenevien keliolosuhteiden vuoksi. Leirissä pysyttiinkin kolmen yön verran. Myrskyyn valmistauduttiin ja teltan ympärille kasattiin lumivalli. Lumileikit toimivat päivän aktiviteettina. Myrsky yltyi ja telttakangas hakkasi naamaa herättäen minut päiväunilta tuulen suunnan kääntyessä. Puuskissa tuuli oli pahimman myrskyn aikaan yli 30m/s ja näkyvyys jopa nollassa. Joku vessareissu tehtiin köyden kanssa eksymisen välttämiseksi.

Pari päivää meni myrskyä pidellessä. Tänä aikana lapioitiin myrskyn tuiskuttamaa lunta teltan viereltä, rakenneltiin lisää lumimuureja, kuivateltiin kostuneita kamppeita ja syötiin ja levättiin. Teltta piti tosiaan aikamoista mekkalaa myrskyssä, korvatulpat olivat tarpeen. 

Myrskyn laannuttua palasimme samaa reittiä takaisin, mitä tulimme. Aamu valkeni upeana ja aurinkoisena, joten nyt pääsimme hiihtämään huippukelissä ja alamäkeen! Huisin hieno hiihtopäivä. Pakkanen kiristyi iltaa ja yötä kohden, liike piti lämpimänä, yöllä nukuin tuplamakuupussissa. Illalla vesiä keitellessä näyttäytyi myös revontulet! 

Ennen viimeiselle etapille lähtöä kävimme kiertelemässä ahman jälkien jäljillä. Niitä näkyikin runsaasti myös reittimme varrella. Viimeinen päivä toi vahvasti esille sen, kuinka tiukka nousu ensimmäisenä päivänä reissun alussa tehtiin. Tiukkoja alamäkiä toisensa perään. Isolla ryhmällä alamäetkin vievät aikansa, turvavälit on huomioitava ja aina välillä odotettava ryhmä kasaan. Alkuun tuuli kylmetti odotellessa, mutta suojaisemmissa paikoissa auringonpaiste lämmitti. Nenänpää taisi yhdellä jos toisella punoittaa hiihtopäivän jälkeen.

Varusteet toimivat, kaikki tarpeellinen oli mukana. Ensiapulaukkua ei tarvittu. Minun untuvavaatteet pääsivät osittain kastumaan lumimyräkän aikaisissa lumitöissä. Onneksi sain ne kuivattua autiotuvan kamiinan lämmössä. Muuten olisi voinut tulla vilu viimeisen leirin pakkasessa.

Olipahan reissu! Vaellus piti sisällään sekä raskaita että keveitä hiihtokilometrejä ja tunteita laidasta laitaan. Uuden ja jännän äärellä tuli isojakin väsymyksen ja epätoivon hetkiä, mutta sitäkin isommin onnistumisia, sinnikkyyttä, itsensä ylittämistä, rohkeutta pyytää apua sekä luottamusta itseen ja muihin. Missään vaiheessa ei myrskykään pelottanut, teltassa oli turvallinen olo ja etenkin ystävät toivat turvaa ja tukea. Apua annettiin ja saatiin. Ryhmähenki auttoi jaksamaan tiukoissa paikoissa ja porukassa riitti nauruja, hymyjä ja paljon huonoja juttuja!

Tällaista reissua en voi suositella ihan kenelle tahansa. Erämaan olosuhteet voivat olla armottomat ja niihin pitää pystyä sopeutumaan. Kuitenkin, tämä reissu oli itselleni ensikertalaisena erittäin hyvää oppia vaeltamisen maailmaan ja niin iso tutkimusmatka paitsi uusille seuduille, myös omaan itseensä ja omiin kykyihin, että jos erämaa ja tunturit kutsuvat - lähde! Käy kokemassa itse, se tuo tunteen ja jättää jäljen.

Ainakin minä sain enemmän, kuin osasin odottaa. ❤️💎